Pyry J. Randelin
pyry.randelin@heureka.fi
Kirjoittaja on Ykkösessä pelaavan helsinkiläisen Marmiksen Kuulan maalivahti sekä sivuston ylläpitoon kuuluva vapaa toimittaja.
Vain puoli joukkuetta?
Monet ystävät, tutut ja jopa kanssapelaajat toistelevat usein muutamaa vakiokysymystä, kun puhe kääntyy futsaliin. Onko futsal hauskempaa kuin jalkapallo ja jos on niin miksi? Ootko sä vähän hullu, kun suostut maalivahdiksi? Eikö se pallo satu, kun se osuu suhun niin lujaa?
Syyt ovat varsin yksinkertaisia ja ilmiselviä. Futsal on moninverroin hauskempaa ja mielenkiintoisempaa kuin jalkapallo. Se on vauhdikkaampaa ja tilanteet vaihtelevat laajemman kirjon puitteissa. Tilanteita syntyy enemmän. Tunneskaala on kattavampi.
Erityisen mielenkiintoinen tilanne on maalivahdin kannalta. Listaan seuraavissa kappaleissa muutamia mielestäni maalivahdin kannalta tärkeimpiä elementtejä, jotka kallistavat vaakaa futsalin suuntaan.
Futsalottelussa syntyy paljon enemmän tilanteita ja torjuntoja tulee paljon enemmän kuin jalkapallossa. Yhden fudismatsin aikana maalivahti saattaa joutua torjuntatöihin vain kerran tai pari, tällaiset futsalpelit ovat harvassa. Päinvastoin. Futsalveskarit torjuvat jatkuvasti vähintään 10-20 laukausta ottelua kohti, joskus jopa yli 30 kertaa.
Maalivahdin on oltava koko ajan pelissä mukana ja hereillä. Vaikka oma joukkue pyörittäisi peliä vastustajan päässä, ei silti ole aikaa lampsia tolpalle hörppimään juomapullosta. Yksikin heikompi syöttö saattaa johtaa vastahyökkäykseen ja parissa sekunnissa pallo saattaa olla jo oman selän takana. Tai joku pelaaja saattaakin päättää, että hyökkäys ei tuota tulosta ja vauhtia on haettava maalivahdin kautta. Parempi olla hereillä, että saa pallon toimitettua takaisin omalle joukkueelle – aikaa kun on vain neljä sekuntia!
Vanha sanonta ”maalivahti on puoli joukkuetta” on pakko väännellä uuteen uskoon futsaliin sovellettaessa. Väitän, että hyvä maalivahti on lähempänä joukkuetta kuin vain puolta joukkuetta. No helppohan minun on väittää, kun olen itsekin maalivahti. Hehe, mutta väitän silti. Veskarin on joka tapauksessa helpompi loistaa parketilla kuin nurmella. Esimerkkinä voidaan käyttää vaikkapa futsalliigaa, jonka kärkipaikkoja miehittävät joukkueet nojaavat järjestään huipputason maalivahtiinsa. Turkulaisten Marko Laaksonen, kultaisten kuntoutunut Matias Sarelius sekä Ilveksen Tuomas Kallioinen ovat jo maajoukkuetasolla, tosin porilaisten Juha Ojanperä pitää ykkösmaalivahdin valtikkaa itseoikeutetusti hyppysissään.
Hyvän esimerkin yllä mainitsemastani loistamisesta voin kaivaa omalta uraltani. Viisi vuotta sitten otin ensiaskeleitani futsalveskarina Myllypuron Zenithin maalilla. Kymmenestä pelaamastani Ykkösen ottelusta puolet päättyi nollapeliin. En tuolloin pitänyt saavutusta mitenkään erikoisena, koska torjuminen superorganisoidun puolustuksen takana tuntui niin helpolta. Laukaukset tulivat yleensä joko kaukaa tai kulmista, jolloin niiden torjuminen oli huomattavasti helpompaa. Sitten vaihdoin hyökkäävämmän pelityylin joukkueeseen ja nollapelejä on kertynyt peräti yksi kappale! Nyt vaarallisia tilanteita tulee jatkuvasti, samaten myös huipputorjuntoja ja niiden kautta myös valintoja ottelun parhaiden pelaajien joukkoon. Parrasvaloihin voi siis kivuta hieman huonompikin maalivahti.
Yksi mainitsemisen arvoinen asia, joka ainakin minua veskarin toimessa erityisesti kiehtoo, on mahdollisuus osallistua maalien rakenteluun ja myös saalistaa pisteitä. Nopealla pelinavauksella voi vapauttaa oman joukkueen ylivoimahyökkäykseen tai jopa kanssapelaajan avoimeen maalipaikkaan. Oman joukkueen ollessa tappiolla nousevat maalivahdit usein hyökkäyksen tueksi. Ja vastustajan pelatessa ilman maalivahtia, voi sopivan tilaisuuden tullen yrittää jopa suoraa laukausta maaliin. Tai vastustajan virhetilin täyttyessä ja oman joukkueen johtaessa reilummin saattaa myös päästä kokeilemaan kympin pisteeltä. Pelkästään liigassa on tällä kaudella kirjattu jo ainakin 20 tehopistettä maalivahdeille.
Teille, jotka jäitte vielä pohtimaan ensimmäisessä kappaleessa esitetyn kolmannen kysymyksen vastausta, kerrottakoon, että kyllä sattuu. Tosin ehkä vain prosentti tai pari on tällaisia laukauksia. Sääri-, polvi- sekä alasuojat auttavat pitkälle. Maalivahdin on myös tärkeää tiedostaa, että pallo sattuu, kun se osuu ”sopivalla” tavalla tai ”sopivaan” kohtaan. Näin siihen voi varautua ja valmistautua eikä hetkelliseen kipuun enää juurikaan reagoi. Yllä esittelemäni positiiviset seikat kuitenkin peittoavat tämän ainoan maalivahdin pelipaikan varjopuolen mennen tullen.
|
